Peugeot 309 - Artikkeleita

Tie vie, raide tuo ( Lisätty 245 840 km 7. huhtikuuta 2008 )

Vuoksen viemää ( Lisätty 245 840 km 7. huhtikuuta 2008 )

 

 

Tie vie, raide tuo

 

► Rautatieharrastus kulkee sujuvasti kiskoilla, mutta suuri osa mielenkiintoisista kohteista on valitettavasti julkisen henkilöliikenteen pysähdyspaikkojen ulkopuolella. Jotta harrastuksesta saisi kaiken irti, on kumipyöräkyyteihin turvauduttava tuon tuosta. Toisille auto on puhtaasti kulkuneuvo; toisille taas tärkeä osa matkan kulkua. Tämä on tarina kulttiautoista.

Ranskalainen vailla rajoja

Kun Peugeot 1980-luvulla osti Talbot-autotuotannon, toi se markkinoille aikaisemmista malleistaan huomattavasti poikkeavan henkilöauton. Vuosivälillä 1986-1992 valmistettu Peugeot 309 oli jokamiehen auto, johon sai tarvittaessa hankittua lisävarusteita aina ilmastoinnista sähkökäyttöisiin peileihin. Suurin osa valmistetuista tuotteista oli kuitenkin perusmalleja: punaisia tai valkoisia, 1.4-1.9 –litraisilla bensiinikoneilla varustettuja veikeästi irvisteleviä ajopelejä 5-vaihteisella manuaalilaatikolla.

Eräänä syksynä edellä mainittuihin piirteisiin istuva punainen ranskalainen vaihtoi omistajaa kahden Topparoikan jäsenen välillä. Entinen omistaja oli kyllästynyt ikävään ajoneuvoon; uusi taas ihaili ajoneuvonsa kiiltävää maalipintaa ja räjähtävää kiihtyvyyttä. Useampi rivijäsenkin totesi auton olevan hyvässä kunnossa, vaikka liukuhihnaa se ei ollutkaan nähnyt 15 vuoteen. Yli 200 000 kilometrin jälkeen Peugeot oli uuden elämän kynnyksellä.

Yhdistyksen retkiautoina oli siihen aikaan vaihdellut muun muassa Skoda-, Lada-, ja Volvo-merkkiset ajoneuvot. Myös Peugeotin elämä alkoi tutustumisella lähiympäristöön: Kouvolan, Riihimäen ja monen muun lähikunnan rautatiekohteet tulivat kuitenkin nopeasti tutuksi punaisen ranskalaisen kyydissä. Talven taituttua kevääksi reviiri oli jo satojen kilometrin pituinen. Matkaa oli taitettu aina Vammalaan, Jyväskylään ja Imatralle asti. Auto oli mukana myös sekalaisia tunteita herättäneellä matkalla, jolloin keikka Helsinkiin venyi Turkuun. Yön pimeinä tunteina Peugeot lämmitti palelevia matkalaisia, vaikka väsähtäneet penkit eivät parasta hotellimajoitusta vastanneetkaan.

Auton elämä ei suinkaan ole ollut aina helppoa. Muun muassa ranskalainen sähkötyö on tuottanut harmaita hiuksia, oikosulkuja ja tuloja autosähkökorjaamolle. Pakoputkeakin on toisinaan ruuvattu kiinni veturitallin rasvamontussa. Pieniä naarmuja on silloin tällöin pelteihin tullut, mutta auto on aina löytänyt lopulta tiensä kotiin – uusia seikkailuja odottamaan.

Rautateiden varsia seuranneet matkat ovat tutustuttaneet Peugeotin kuitenkin lukuisiin Suomen nähtävyyksiin. Auto on ollut parkissa niin historiallisen Porvoon kuin Raumankin keskustoissa. Sillä on ajettu vanhalle Pönttövuoren tunnelille, ruotsinkielisen Suomen vanhoille ruukkipaikoille, maaseudun idyllisten kyläkauppojen polttoainetankeille ja luonnollisesti sadoille suomalaisille rautatieliikennepaikoille.

Olen Ford, mutta kuljen vielä

Ford Transit on jokaiselle vähän tien päällä liikkuneelle tuttu ilmestys. Tavarankuljetuksen mullistanutta automallia on valmistettu katkeamatta vuodesta 1965 lähtien. Vuosien saatossa auton malli on muuttunut pyöreälamppuisesta, pitkänokkaisesta charmikkaasta vanhan ajan autosta vinokeulaiseksi nykyaikaiseksi hyötyajoneuvoksi. Vuosi 1984 oli pitkänokkaisten Transitien viimeisiä aikoja. Silloin valmistettiin kuitenkin 9-paikkainen pikkubussi, joka myöhemmin tulisi päätymään eräiden topparoikkalaisten juhannusmatkan legendaariseksi kulkineeksi.

Transitin maine kunniaan on sikäli erikoinen, sillä sen retkikilometrit jäävät vain murto-osaan aiemmin esitellystä ajoneuvosta. Sen toistaiseksi ainoa matka sijoittui erääseen lämpimään ja aurinkoiseen juhannusviikonloppuun. Auton nostalgisuus, charmikkaasti vanhentunut ulkoasu sekä sen virkaveljien lähes täydellinen katoaminen Suomen maanteiltä ovat kuitenkin puoltaneet Transitin paikkaa retkiautojen aatelissa.

Aatelia oli myös juhannusmatka. Vaikka ajaminen Transitilla käy toisinaan työstä, olivat kaikki 1000 kilometriä juhannusta juhlivassa Savossa unohtumattomia. Auton matka kävi aluksi Kuusankosken, Puumalan ja muutaman lossin kautta Savonlinnaan. Savonlinnasta matka taittui hiljentyneitä maaseututeitä pitkin Huutokosken unohtuneelle asema-alueelle. Kotimatka taittui Transitin kyydissä Suolahden kautta kiertäen.

Fordin tulevaisuus retkiajoneuvona ei ole yhtä valoisa kuin Peugeotin, johtuen lähinnä sen tämänhetkisestä kilvettömyydestä. Vanhojen pitkänokkien käydessä yhä harvinaisemmiksi on kuitenkin jo kulttuuriteko säilyttää yksi ”Retro-Transit” liikenteessä. Rahaa, aikaa ja kärsivällisyyttä vaaditaan, mutta onneksi sympaattisesti napittava retkivaunu ei näytä kovin kiireiseltä.

Autoharrastuksen ytimessä

Edelliset autokertomukset ovat toki kovin subjektiivisia. Topparoikasta ja sen historiasta löytyy varmasti muitakin kulttiautoja, jotka toki ansaitsivat esittelynsä. Toisille autojen nostalgia-arvolla ei ole mitään merkitystä. Yhtä helppoa olisi kirjoittaa edellisistä autoista viallisina ruostekasoina.

Retki- tai kulttiauton merkitys ei olekaan siinä, voidaanko niille antaa yleispäteviä vaatimuksia. Yhteinen retkiajoneuvo – oli se sitten viisipaikkainen tandem tai mikä tahansa auto – onkin ennen kaikkea yksi side lisää harrastusyhteisöissä. Se on osa sitä kokonaisuutta, joka luo rautatieharrastuksen oman, sosiaalisen ympäristönsä.

Teksti: Janne Ridanpää

 

 

 

Vuoksen viemää

► Rautatie– ja diskoteekkihenkinen harrastematka Etelä-Karjalan kapeilla teillä Tavataan sanoa, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kaavoihin kangistuneessa yhteiskunnassa tämä ehkä pitääkin paikkansa, mutta kun kyseessä on kevyen musiikin klassikoin tahdistettu kevytmielinen rautatieharrastusretki, ex-tempore on valttia. Näin kävi myös lauantaina 13.1. Villisti pyöriviä autopesulan harjoja ja jääkiekko-ottelua katsellessa mieli kehittää idean: Eiköhän lähdetä Imatralle!

Kaipiaisten asemalla soi… disko

Matka käynnistyi sunnuntaiaamuna enemmän tai vähemmän väsyneissä merkeissä. Ken viisihenkisestä iskuryhmästä oli viettänyt yön lukien Joutselän taistelusta, ken pakatessa tavaroitaan ,ken luoden dialogia humaltuneen kuomansa kanssa. Punainen paroni Peugeot 309 GR jaksoi virkeästä pörinästä päätellen kuitenkin viedä joukkoa eteenpäin. Kaikesta huolimatta draama alkoi jo Valkealassa. Ensin hukkui kunnan keskusta, sitten seteliautomaatti. Lopulta kuljettaja sai rahaa, Pösö bensaa ja 70-luvun diskohittien efekteistä koko joukko virtaa. Suunta otettiin kohti Kaipiaista.

Uinuva kylä hylättyine kauppoineen ja ruostuvine tienviittoineen heijasteli rautateiden historiaa. Yksi Anjalankosken tuhansista taajamista oli selvästi kasvanut rautatieaseman ympärille. Ympäristöä leimasi Valtionrautateiden arkkitehtien kädenjälki kauniisti koristeltuine puu– ja tiilirakennuksineen. Itse asemarakennus on yksi harvoista jäljellä olevista saariasemista - junat ohittavat talon molemmilta puolilta. Vaikka asema onkin hiljentynyt, saattoi ikkunan takana yhä hekumoida releasetinlaitteen hypnoottisen, räkäisen paukutuksen tahdissa.

Paljon puhuttu Kaipiaisten talli sen sijaan osoittautui tyhjäksi kortiksi. Ryhmän kaksihenkinen extreme-jaosto kiipesi tallin sisälle ihmettelemään katkenneita kattoparruja, tyhjiä viinapulloja ja narisevia portaita. Mitään tarunhohtoista aarretta, vempua tai lättää sateenkaaren päästä ei paljon puhutusta tallista löytynyt. Toimitus suosittelee yli 1500 vuotta vanhoja gallialaisia kuitenkin pysymään erossa tallista. Seinistä irtoavat tiilet voivat aiheuttaa harhakäsityksen, että taivas olisi putoamassa niskaan

Svetogorskista vetää

Kaipiaisten jälkeen matka jatkui nopeatempoisesti kohti Imatraa. Välillä tosin ihmeteltiin suomalaisen kahvilakulttuurin kadotettuja helmiä 60-luvulta (kuva). Lauritsala käytiin toteamassa harvinaisen turhaksi paikaksi, vaikka paikallinen huoltamo möikin ryhmän kuljettajaa miellyttäneitä Peugeot-avaimenperiä. Matkalla järjestettyjen Peugeot-aiheisten kilpailujen voittajaksi selviytyivät Esa Myyry ja Tomi Hämäläinen. Toimitus onnittelee!

Filosofia pohtii kysymyksiä, muun muassa elämän tarkoitusta, jumaluuden olemassaoloa ja Imatran keskustan vaikeaselkoisuutta. Rautatieharrastajat löysivät tiensä kuitenkin Imatrankosken ratapihalle melko kivuttomasti. Välissä tosin seikkailtiin liki Venäjän rajaa ja käytiin toteamassa eräällä sillalla ilman ja tuulen kylmyys. Tunnelmaa yritti romuttaa myös paikallisen pitsa– ja kebabyrityksen tarjoamat ala-arvoiset ateriat. Allekirjoittanut voi suoralta kädeltä todeta, että liha kastikkeineen oli onnetonta, raakaa ”lurua” ja salaatti turhaa kaalimössöä.

Toisin kuin kebab, Imatrankosken junasuorittaja yllätti täysin. Sen lisäksi, että suorittajan auto oli mairittelevasti ranskalainen laatuauto, Peugeot 309 GR, toimitti nainen myös ajankohtaista tietoa Venäjän suunnalta tulevasta junaliikenteestä. Charmikkaasti paukuttava ympäristökatastrofi 2M62 saatiinkin kuvattua raakapuuroikan kanssa valtakunnanrajan ja Imatrankosken ratapihan välisellä osuudella. Tunnelma oli junaa odotellessa jopa niin korkealla, että pahanmakuiset pitsat lämmitettiin konepellin alla maittavaksi pika-ateriaksi

Venäläinen veturimiehistö yllätti lisäksi harrastajat päästämällä tummiin pukeutuneen, varsin epämääräisen porukan tutustumaan veturiinsa. Epäselväksi jäänee, lahjottiinko itänaapurin rautaisia ammattilaisia mahorkalla tai äiti Venäjän kirkkailla kyynelillä -votkapullolla.

Väärä hälytys

Venäläinen raakapuurunko haettiin Imatrankoskelta pian tähtikeulaisten vetureiden poistuttua kahdella suomalaisella Dr14-koneella. Harrastajat nolasivat itsensä paikallisessa tasoristeyksessä näyttävällä mutta myös kaoottisella pikapoistumisella – pitihän seeprojen jytinää seurata koko matka Imatran tavararatapihalle.

Kun tavararatapiha oli iltapimeässä nähty käytännöllisesti katsoen 10 minuutissa, päätettiin Imatran osuus retkestä päättää visiitillä veturitalleille. Varikolla oli melko hiljaista, joskin tallissa lymynnyt Dv16 2036 aiheutti myöhemmin säpinää. Joukon ollessa jo tutkimassa varikon kupeeseen hylättyä Lokomon vanhaa dieselteollisuusveturia vuodelta 1938, laukaisi kimeä pillin vihellys väärän vempuhälytyksen. Liikehdintä oli vihellyksen jälkeen sen verran epämääräistä, että mahdollisesti pelästyneen ohikulkijan tekemä ilmoitus Imatran poliisille voidaan kuitata tässä: emme tehneet mitään, terveisiä vaan ja hankkisitten edes liikkuvan vempun.

Tässä vaiheessa iltaa alkoi lumipyry, jolla oli myöhemmin kohtalokkaita vaikutuksia.

Peugeot kohtaa voittajansa - melkein

Yksimielisestä päätöksestä retkeä päätettiin jatkaa Vainikkalaan. Matka oli täynnä kartanluvun kriisejä, sillä 1996 painettu GT-kartasto osoittautui yllättävän virheelliseksi; kartanlukijan virheet kiistetään jyrkästi. Muun muassa Joutsenon Karjalaisenkylään tehtiin turha reissu. Paikka on tosin näkemisen arvoinen, jos turhia reissuja sattuu arvostamaan.

Rautatieharrastajan mieltä painaa kylläkin syvästi, ettei Vainikkalan kaltaiseen kansainväliseen keskukseen mene kuin yksi päätie ja sekin Lappeenrannan kautta. Matka tehtiin sivuteitä pitkin oikoen kiihtyvästä lumisateesta huolimatta. Jossain liki Hevonkuusta tie yritti ovelasti suistaa Peugeotin ojaan. Ranskalainen insinöörityön taidonnäyte kuitenkin luovi kaiteiden välissä tyylikkäästi. Korjausliikkeiksikin nimitetyistä ojaan ohjaamisista huolimatta Pösö pysähtyi päättäväisesti perä edellä vastaantulevien kaistalle. Onneksi Etelä-Karjalan vastaantulevasta liikenteestä ei kuitenkaan ollut huolta.

Määränpäässä, Vainikkalan asemalla lunta satoi ja koirat ulvoivat. Kahden idän pikajunan kohtausta oli kuitenkin ilo seurata. Venäläisen VL82M-sähköveturin kompressorin äännähdykset olivat sen sijaan sen verran epämääräistä kolinaa, että heräsi kysymys yrittivätkö Huhtiniemen luurangot sääret kolisten takaisin kotiin.

Pizzeria Pulsasta kasakoiden paluuseen

Jos Vainikkalaan tullessa olivat tiet olleet lumesta tukossa, Kouvolaan päin suunnistettaessa olisi odottanut jo itse Jetin tallailevan vastaan. Kartanluku onnistui sentään kohtalaisesti, ja sekä Simolan metsittynyt kriisiratapiha että Pulsan idyllinen rautatiemiljöö tutkittiin pimeydestä puolisokeina. Simolassa paikalliselle talikonvarrelle on annettava kiitos vanhan vesitornin hienosta juhlavalaistuksesta. Pulsan asemaa ihastellessa oli aika vetää viimeiset kylmät pitsanpalaset. Vaikka paikalla toimii nykyään hoitokoti, olivat sunnuntai-illan harrastajat varmasti aseman tärähtäneimpiä vieraita vuosikausiin.

Aikansa pulsailtuaan Peugeotin nokka otti vihdoin kurssiin kohti Lahtea. Paluumatkaa rytmittivät venäläiset radiokanavat, joiden teknovoittoinen musiikki kalskahti yllättävän yhdeksänkymmentälukulaiselta. Hauskinta olivat ehkä uutislähetykset, joissa niissäkin bassovoittoista uutissieppoa säesti jokin epämääräinen elektrojumputus.

Kouvolassa tankattiin vielä halpaa bensaa ja pönttöjunaa seurattiin Korialle asti. Kasakoiden paluu oli venynyt jo yön hämärään: ex-tempore –henkeä kunnioittaen myös kotiutuminen venyi. Mutta mitäpä sitä pienistä. Hauskaa oli, ja Vuokseenkin valuttiin korkeintaan henkisesti.

Teksti Janne Ridanpää, Peugeotissa: Jonne Seppänen, Janne Ridanpää, Tomi Hämäläinen, Esa Myyry, Leevi Pietiläinen

takaisin kansi